Sota, rauha, rakkaus ja isoisä

Itsenäisyyspäiväni ei mennyt ihan perinteisesti. En siis katsonut tyttöystäväni kanssa linnanjuhlia tai Laineen Tuntematonta. Tai kuten metrossa kuulin: ”kakstoista tuntia Prisman kassaa netistä ja kolme tuntia kättelyä telkkarista”. Katsoimme Steven Spielbergin Schindlerin Listan, joka on erittäin koskettava kuvaus yhden miehen moraalisesta kasvusta ja holokaustin hirveydestä. Elokuva on epätodellinen kokemus, koska on vaikea käsittää, että se ei ole fiktiota. Tämä oikeasti tapahtui. Ja ihmiset kärsivät tavoilla, joihin minun on lähes mahdotonta samaistua. Mitä jos valtio päättäisi, että asuntosi ei ole enää sinun, häätäisi sinut ulos ja käskisi muuttamaan sinulle ennaltamäärättyyn, aidattuun kortteliin? Tätä olisi edeltänyt rajoitteet kaupankäynnille, yrittämiselle ja vapauksille. Sinut olisi jo käsketty rekisteröitymään erilliseen väestöindeksiin, ja merkattu pakollisella, vaatteisiin ommeltavalla symbolilla. Armeijan sotilaista olisi tullut arkipäiväinen näky katukuvassa. Olisit joutunut elämään jo pitkään väkivallan uhan painamana, koska et ole ollut tavallinen kansalainen vuosiin. Voitko edes kuvitella tätä? Minun ainakin on vaikeaa.

Elokuva sai minut muistelemaan isoisääni, jolle käsite Suomen itsenäisyydestä on ollut paljon painavampi kuin minulle.

Reino-pappa

Olin pieni. Ehkä 8- tai 9-vuotias. Asuin vuoden Rahjankylässä ( pienessä pitäjässä lähellä Kalajoen hiekkarantoja ) äitini vanhemmilla. Minulla, kuten niin monella pojankoltiaisella, oli valtava kiinnostus toista maailmansotaa kohtaan. En vielä ymmärtänyt sodan hirveyksistä mitään, tai pelännyt kuolemaa. Minulle sota oli sankarillista tai veljellistä toimintaa, ja mitä suurempi vastarinta, sitä eeppisempi mielikuva piirtyi mieleni rintamalle. Olisin halunnut olla siellä, aseet tanassa viattomasti räiskien, koska minulle se oli elokuvaa. Ja jollain tapaa on edelleen.

Minun äitini isä vietti rintamalla viisi vuotta. Elämästään hän lahjoitti ikävuodet 23-28 stressille, pelolle, kuoleman vahvalle läsnäololle ja koti-ikävälle. Hän menetti parhaan ystävänsä, monta kylänmiestä ja sukulaista. Hän oli lähellä menettää henkensä, ja sitä kautta myös minut ja äitini, kranaatille. Ajanjakso, jota nykyään kutsutaan ihmisen ”villeimmiksi bilevuosiksi”, pappani vietti kiväärin jatkeena. Minun elämäni on ollut hänen kokemuksiinsa verrattuna yhtä turvallista kuin vartalotyynyyn ahdetulla pojalla pomppulinnassa. Kuka minä olen edes kommentoimaan hänen uhrauksiensa määrää? Minä nukun yöni pääsääntöisesti hyvin – pappani heräsi lähes joka yö huutaen.

Mutta pienen pojan mieleen nämä asiat eivät vielä mahtuneet. Tivasin jatkuvasti papaltani tarinoita sodasta, ja hän valikoi ne inhimillisimmät. Tässä yksi, mitä en koskaan unohda:

Pappani oli eksynyt metsässä partioreitiltä. Hän ei koskaan kertonut syytä, mutta voin kuvitella hänet ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli sellainen luontoa rakastava, hiljainen filosofi. Metsässä hän näki kaukaisuudessa sotilaan, joka näytti myös eksyneeltä. Pian pappani tajusi, että kyseessä ei ollutkaan toinen suomalainen, vaan ryssä. Muistan, että hänen tapansa sanoa tuo sana oli lämpimän toteava, ei ilkkuva. Koska hän osasi puhua hieman venäjää, hän huusi tervehdyksen, kertoi ettei ampuisi, ja kysyi, onko toinenkin eksynyt. Tilanne on varmasti ollut jännittynyt, mutta se ei purkautunut tulitaisteluksi, vaan yhteisymmärrykseksi – he olivat molemmat eksyneet poluiltaan. He lähestyivät toisiaan, kättelivät, ja näyttivät lompakkonsa. Venäläinen oli näyttänyt myös taskukellonsa, joka oli vanginnut isoisäni huomion. He olivat pistäneet tupakaksi. En tiedä, tai muista, kumpi oli ehdottanut vaihtokauppaa, mutta se tehtiin – papan kaksi tupakkiaskia vaihtui venäläisen kelloon. He vaihtoivat osoitetietoja, ja pysyivät kirjeystävinä vuosikymmeniä sodan jälkeen.

Pappani antoi tuon taskukellon minulle lahjaksi. Minulle – tälle pienelle räkäpäälle, jonka joka toinen kysymys oli, että ”miltä tuntui ampua konepistoolilla”. Hän koki, että kello oli palvellut häntä tarpeeksi kauan. Että aikaa oli kulunut riittävästi.

Vaikka kuinka jankutin, hän ei koskaan kertonut tarinoita taisteluista. Niistä hetkistä, kun hän oli konekiväärimiehenä lahdannut todennäköisesti kymmeniä, ellei satoja venäläisiä. Niitä Korkeajännitys-epookkeja, joita nuori uteliaisuuteni janosi. 8-vuotiaalle ihmisarvoa kunnioittavat tarinat sodasta olivat tylsiä.

En koskaan päässyt kiittämään isoisääni hänen koskettavan kauniista arvostuksestaan elämää kohtaan. Hän kuoli ennen kuin mieleni ehti kehittyä käsittämään hänen herkkyyttään, hänen tapaansa käsitellä sotaa ja maailmaa.

Aika on erottanut minut hänestä.

Taskukello ei enää tikitä.

Satavuotias Suomi

En ole isänmaallinen Eppu Normaalilla tavalla. En välitä ydinperheestä lumihangessa kirveen ja viinapullon kera, Karjala-lippiksistä tai pieruverkkareista. Minulle suomalaisuus muodostuu henkilökohtaisista tarinoista, maalaismaisemasta, ulkosaunasta mökin kupeessa, sukujuurista ja siitä jostain itselle kaukana olevasta totuudesta, että tämän rauhan edestä on vuodatettu paljon verta ja kyyneliä. Asiasta, johon minun on mahdotonta samaistua, vaikka katsoisin Tuntemattoman Sotilaan sata kertaa tauotta. En vain osaa. Minun selviytymiskamppailuni on ollut lähinnä sitä, että vessapaperia on haettu kaupasta pökäle kolmantena jalkana. Eihän se mukavaa ole, mutta kuolemanvaara on kaukana.

Mitä on Suomi minulle? Suomi on maa, jossa asiat ovat niin hyvin, että me voimme aidosti keskustella ihmisarvosta ja oikeuksista. Joku viisas sanoi, että yhteiskunnan hyvinvointi mitataan siinä, kuinka paljon vähemmistöjen oikeuksia ajetaan. Kuinka paljon tasa-arvosta puhutaan. Kuinka paljon tartutaan ongelmiin, jotka eivät liity jokapäiväiseen kamppailuun henkiinjäämisestä. Tämä on äärimmäisen hieno asia. Sitä Suomea minä en ole ansainnut – se on annettu minulle. Ja sen takia koitan olla valittamatta liikaa, koska olen täysin sattuman kautta etuoikeutettu kirjoittamaan ulos ajatuksiani kodissa, jossa on sähköt, jääkaappi, ruokaa ja sänky. Tämä ATK-laite. Turva.

Minä saan elää turvallisesti, koska on ollut tuhansia ihmisiä, jotka ovat eläneet turvattomasti, selviytyneet, antaneet henkensä, rakentaneet infrastruktuureja, nostaneet kulttuuria ja taidetta, hohkanneet politiikasta ja filosofiasta, kasvattaneet lapsia, kärsineet, onnistuneet, nauraneet ja itkeneet.

Kiitos #Suomi100. Kiitos kaikesta.

Normaali

#Minämyös

Luin Hesarin artikkelin seksuaalisesta häirinnästä teatteri- ja elokuva-alalla ( https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005473094.html ). Se sai ihokarvani nousemaan ja ajan hidastumaan, kuin viimeisenä hetkenä ennen kohtalokasta salamaniskua. Minäkin olen ollut todistamassa seksuaalisen häirinnän ilmapiiriä. Minäkään en ole osannut tehdä asialle mitään.

Kunnioitus

Kun toisesta henkilöstä tehdään seksuaalinen objekti, kuolaavan kielen visuaalinen motivaattori, häneltä riisutaan ihmisarvo. Hänet alennetaan liikkuvaksi kuvaksi – kuvaksi, jonka tehtävänä on stimuloida näköhermoja ja seksuaalisia haluja. Hän ei siis enää ole ihminen, jolla on persoona, ajatukset, tunteet ja historia – hän on välikappale.

Tämä inhimillisyyden tuhoava prosessi on täysin sairas, ja aivan liian yleinen.

Liian usein kauneuden käsite rikotaan vain pinnalliseksi ilmentymäksi, muunnetaan seksuaalisen haluttavuuden asteikoksi. Olen monta kertaa ollut osallisena keskusteluissa, joissa aiheena on henkilön tissit tai perse. Tai mulkun koko. Olen ohittanut keskustelut omassa päässäni hieman kiusaannuttavina, mutta ”asiaankuuluvina”. Tämähän on teatteria, ja me olemme seksuaalisia taiteilijoita, joiden pitää pystyä puhumaan avoimesti mistä vain. Vasta #metoo -kampanjan myötä olen alkanut ajatella, että ehkä ammattimaisen työyhteisön luomiseen ei kuulu nämä keskustelut. Pelaamme herkkien tunteiden ja ilmaisun vapauden kentällä, jossa turvallisen ilmapiirin kehittämiseen pitäisi kuulua kunnioitus, kiinnostus muita kohtaan persoonina, ja selkeät pelisäännöt. Vain silloin vapaudentunteen voi jakaa jokainen.

”Näytteleminen on kuin nussimista”

Olen kuullut tämän lauseen useasti. Niin Teatterikorkeakoulussa kuin ammattikentälläkin. Nuorena näyttelijänä nyökkäilin myötämielisesti, mutta samalla koin sisäistä häpeää, koska a) en ollut seksuaalisesti kauhean kokenut, ja b) en ollut koskaan rinnastanut näyttelemistä panemiseen. Olin siis sekä nössö mieheksi, koska minulla ei ollut jakaa tarinoita yhden illan jutuista, että sulkeutunut näyttelijä, koska en osannut valjastaa raa’an seksuaalista voimaa näyttämöllä. Tunsin olevani hiirulainen vahvojen leijonien seassa.

Näyttelemisessä ja seksissä puhutaan energioista, vuorovaikutuksesta ja yhteydestä. Molemmat todentavat sekä henkistä, että fyysistä ilmaisua. Molemmat ovat kauniita asioita. On silti vaarallista naittaa nämä asiat niinkin karuun, yksinkertaistavaan toteamukseen, kuin ylläoleva väliotsikko. Se antaa tilaa sille ilmapiirille, missä toista voi tuijottaa, kähmiä ja kommentoida, koska ”hei, teatterihan ON seksiä, joten joko hyväksyt sen tai vaihdat alaa”.

”Jokaisen näyttelijän sisällä asuu narsisti”

Narsismi on sairautta. Narsismi on sitä, että toisen tunteita ja ajatuksia ei oteta huomioon, koska oman navan ulkopuolella ei tapahdu mitään merkittävää. Narsistille toisen ihmisen näkeminen objektina on täysin arkipäiväistä. Näyttelijäpiireissä heitellään tuota lausetta kuin se ei painaisi mitään, mutta minusta siitäkin pitäisi keskustella. Paloa esiintyä ja muuntautua erilaisiksi roolihahmoiksi ei pitäisi yksinkertaistaa vain tarpeeksi saada palvontaa, hyväksyvää huomiota tuntemattomilta, tai statusta. Se voi olla myös puhdasta mielenkiintoa ihmisyyden tutkimista kohtaan, vahvan työyhteisön kaipuuta, tai se voi tuoda merkityksellisyyttä muuten niin hämmentävän sattumanvaraiseen elämään.

Myönnettäköön, että itselle alkuperäinen sysäys näyttelemiseen tuli halusta näyttää muille – näyttää, että tästä ujosta, sulkeutuneesta teinistä tulee vielä jotain. Ja uskon, että minun alallani se on aika yleistä. Näytteleminen puree, koska se on vastareaktio johonkin, tai täyttää jotain puutetta. Silti se on vuosien mittaan kehittynyt tarkoittamaan itselle ihan muuta. Varmasti myös monelle muulle ammattilaiselle. Parhaat kokemukset näyttämöllä eivät ole tulleet siitä ajatuksesta, että ”nyt ne katsovat minua ja taputtavat minulle, koska minä loistan”, vaan siitä havainnosta, että ”nyt me ryhmänä luomme jotain, mihin yleisö tuntuu samaistuvan – kuinka hienoa!”.

Tässä piilee se ristiriita, mikä tekee tuon lauseen kevytkenkäisestä käytöstä vaarallista. Teatterikoulussakin painotettiin sitä, kuinka tärkeää on auttaa kaveria lavalla, ja kuinka fokus ei koskaan saisi olla itsessä. Silti perään todettiin, naureskelevalla näsäviisaudella höystettynä, että ”näyttelijät ovat narsisteja”. Se kun väärin sisäistettynä mahdollistaa käytöstä, joka ei ole millään muotoa sopivaa. Siksi siitä olisi hyvä keskustella.

Mitä siis voisimme tehdä paremmin

Voisimme keskustella työyhteisöissä siitä, mitä avoimuus ja rehellisyys itse kullekin tarkoittaa. Minusta liian usein avoimuus käsitetään siten, että ei saa olla henkilökohtaisia rajoja. Että kaikki rivoudet, mielihalut ja fetissit pitää tuoda esiin, koska ”näyttelijä ei saa luoda esteitä itselleen”. Tämä johtaa helposti siihen, että äänekkäimmät ja aggressiivisimmat määrittelevät sen, mikä on sallittua. Ja jos et hyppää siihen kelkkaan, jäät ulkopuoliseksi.

Meidän pitää uskaltaa keskustella avoimesti pelisäännöistä. Meidän pitää uskaltaa tuoda esiin vääryydet ja ilmiantaa häiritsevät tilanteet heti, vailla pelkoa kasvojen menettämisestä. Emme saa sallia seksuaalista ahdistelua hetkeäkään, koska jos sille perkeleelle antaa pikkusormen, se vie kaikkien kädet. Ja tekee tunkkaiseksi sen, minkä pitäisi olla kirkasta: taiteen tekemistä tasa-arvoisena ryhmänä maailmassa, joka tarvitsee hengellistä pääomaa enempi kuin se tarvitsee materiaa. Meidän taiteemme pitäisi kummuta ihmisläheisyydestä, empatiasta, ymmärryksestä! Meidän pitäisi tehdä paljon töitä sen eteen, koska miten helvetissä voimme toimia yhteiskunnan peilinä, jos peili on sumea ja säröillä?

Paremman yhteisön puolesta, puhtaamman taiteen ja ilmaisun puolesta, #metoo on äärimmäisen tärkeä lähtölaukaus.

Minä jäänkin pohtimaan, miten voisin parantaa omaa käyttäytymistäni työyhteisöissä. Miten oppisin tuomaan itseäni tykö tavalla, joka olisi entistä kunnioittavampi sekä itseäni kohtaan ammattilaisena, että muita kohtaan kollegoina. Miten oppisin olemaan oikealla tavalla avoin, ja rohkaisemaan muita. Olemaan vähemmän itsekäs. En välitä niin paljoa henkilökohtaisesta menestymisestäni kuin siitä, että voisin omalla panostuksellani auttaa taiteilijoita olemaan ennaltakävijöitä seksuaalisuuden käsittelemisessä, tasa-arvossa ja empaattisuudessa. Se on mielestäni meidän kollektiivinen tehtävämme, mutta se vaatii juuri sen, että uskaltaa katsoa peiliin. Ja sitä kautta kääntämään peilin yhteiskunnalle.

 

Normaali

What would Jim Carrey do?

Tässä kuvassa kiteytyy paljon.

Viime kesänä muutin Kokkolasta Helsinkiin, ja samalla siirryin kuukausipalkkaisesta työstä ns. vapaaksi taiteilijaksi. Se oli elämässäni iso ja käänteentekevä päätös. Myös Jim Carrey teki saman päätöksen 80-luvulla, ja nyt hän on miljonääri. Oman kohtaloni kapteenina olen kuitenkin vielä noviisi, kuin rommihuuruissa koikkelehtiva Jack Sparr… Ace Ventura! The Mask! Mikä tahansa Jim Carreyn roolihenkilö! Näen kyllä poijuja kaukaisuudessa, harmaanvalkean sumuverhon himmentäminä, joihin on kiinnitetty suuria, puisia kylttejä: ”Työmahdollisuuksia tässä suunnassa”, ja ”Helpotuksentunnetta ilmaiseksi, jotainjotain kilometriä mwahahaha”. Mutta en näe maata. Kompassini taisi kadota jo alkumetreillä, kiitos hajamielisyyteni. Jano kutittelee kuivunutta kitalakea, mutta ympärilläni on vain suolavettä. TE-palveluiden sukellusvene alkoi eilen tykittää paattiani paperitorpedoilla. ”Ilmoita meille kaikki ne tavat millä välttelet loikoilemista rannalla”. Hmmm. Tuota noin. Minähän purjehdin täällä, vai pitikö sekin ilmoittaa teille virallisesti sinetöidyllä pullopostilla? Äh, my bad.

Suomeksi sanottuna koen aika ajoin epävarmuutta ja hämmennystä nykyisessä elämäntilanteessani. Ja se on täysin ok.

”Mitä kuuluu?”, eli: ”Onko töitä?”

Yksi hyvä puoli tässä on se, että olen törmännyt vanhoihin tuttuihin ja kollegoihin – tyyppeihin, joita ei ole pitkiin aikoihin ollut mahdollisuutta moikata. Kokkolasta ei ole ihan helppoa lähteä päiväreissulle Helsinkiin, ellei omaa kykyä hidastaa ajan kulkua. Aikaa voi toki hidastaa tuijottamalla kuivuvaa maalia, mutta se ei taida auttaa halutulla tavalla. Voisiko Elon Musk rakentaa jo sen teleportterin?

Olen viime kuukausina oppinut arvostamaan friikkujen kamppailua työllistymisestä: sitä sitkeyttä, mitä vapaana taiteilijana pyristely vaatii. Kuvitelkaa se vaikka näin: ihminen räpyttelee siipiään kuin ADHD:stä kärsivä kolibri, vain että saisi joskus liidellä korkeuksissa ilman huolia. Painovoima takaa kuitenkin sen, että maankamara tulee pian tutuksi kaveriksi, kuin eksä joka ei piittaa lähestymiskiellosta. Putoamisen jälkeen alkaa uusi nousu, kunnes siivet irtoavat ruumiista ja maankamaran syleily on lopullinen. Länsimaisen taiteilijan oravanpyörä lintuperspektiivistä. Kuulostaa hullulta, ja sitähän se onkin, mutta juuri se hulluus yhdistää meitä luovien alojen osaajia. Haluan tuoda tätä esille, koska itse arvostan sitä intohimoa, sitä määrätietoisuutta, sitä siipien hurjaa hakkaamista mitä näen ympärilläni, mutta mikä jää suurelta yleisöltä näkemättä. He pääsevät nauttimaan lopputuloksesta, mutta se matka siihen… Sitä olen itse etuoikeutettu todistamaan.

Olin reilu viikko sitten tilaisuudessa, missä freelancereilla oli mahdollisuus nauttia aamupalaa roolittajien kanssa. Tapahtuma oli yllättäen aika koskettava, kuin Jim Carrey tekemässä draamaa. Ei siis huonolla tavalla – se oli vain jotain uutta ja odottamatonta. Tutkaillessani täyteen ahdettua huonetta en voinut olla ajattelematta, että ”Daaamn, meitä kaikkia yhdistää halu saada töitä.” Kyse ei ole vain minusta, vaan meistä. Miksi minun tahtoni olisi yhtään arvokkaampi kuin kenenkään muun? En halua kilpailla, haluan kannustaa.

Keskustelun tunnelma roolittajien ja näyttelijöiden välillä oli asiallisen kaunistelematon, ja niinhän sen kuuluu ollakin. Pilvilinnojen rakentaminen kun on yhtä turhaa kuin maiseman maalaaminen vesiväreillä rankkasateessa. Tai Jim Carreyn elokuvatuotanto nykyään. Mr. Popper’s Penguins, niinku what the hell?

”Search your feelings, Luke… You know it’s true. Mr. Popper’s Penguins sucks ass”.

Juttelin tilaisuuden jälkeen muutaman näyttelijätuttuni kanssa, ja pohdimme huvittuneesti sitä, miten työkeskeiseksi keskustelut usein menevät. Pitää pinnistellä, ettei vastaa kysymykseen ”Mitä kuuluu?” luettelemalla työprojektejaan. Elämässä pitää olla muutakin. Silti paine työllistymisestä puskee läpi kuin vauva synnytyskanavassa. Me rakennamme identiteettiämme henkilökohtaisten elämäntapahtumien, ihmissuhteiden ja ammatissa pärjäämisen symbioosina. Mikä tahansa osa-alue voi dominoida. Tuntuu, että nuorempana tärkeämpää oli ammatti-identiteetti, nyt kolmekymppisenä elämänkokemukset ja suhteet läheisiin. Ehkä jokupäivä taas työ ja sen tuomat saavutukset. Ken tietää? Me kolibrit kun elämme hetkessä, varsinkin minä. En välillä muista edes eilistä, ja huomisesta tiedän vain sen, että se tulee jos on tullakseen.

Haluan töitä, mutta myös sitä, että työt haluavat minua.

Haluan myös katsoa Nuijan & Tosinuijan uudestaan, se on parasta Jim Carreytä.

According to the map, we’ve only gone 4 inches.

Haastan sinut nimeämään paremman komedian!

Normaali

Rakastuminen herkistää, eli miten kaikki kliseet pitävät paikkansa

Rakkaus hiipii kuin varas yöllä, eli Klisee #1

Käytin parikymppiseni rakkauden etsimiseen. Yritin kovasti. Kaivoin maata kuin hullu puuroa, käsin ja puulusikalla. Muutaman kerran luulin löytäneeni jotain, mutta lopulta nämä löydöt paljastuivat harhaksi. Kiiltävästä kivestä ei saa timanttia jynssäämällä, ei vaikka taustalla raikaisi Cheekin ”Timantit on ikuisia” äärettömällä loopilla. Äh, apua! Tai siis… Ole hyvä, Lucifer, kuvailin vahingossa henkilökohtaisen helvettini. Täytyykin laittaa rukousmyllyt pyörimään sieluni pelastumisen puolesta, tai muuten vietän ikuisuuden tutustumalla tämän Lahtelaisen räppärin murahduksien vivahteisiin. Takaisin asiaan: olin yksinkertaisesti liian itsekäs ollakseni valmis rakkauteen, ja kumppanini joutuivat oman henkisen kasvukipuni välikappaleiksi.

Luulin pitkään, että rakkautta voi rakentaa työmies-tyyliin, kunhan vain pohjapiirros on hyvä. Lopputuloksena olisi Rakkauden Kartano, hiellä ja hyvillä aikeilla pystytetty, jota ei kaataisi myrskyt tai kuluttaisi ajan hammas. Pohjapiirrosta ei tarvinnut rakastaa, kunhan piti projektia mahdollisena. Joillekin metodi voi sopia, kukapa minä olen sitä sanomaan, mutta tällaiselle hajamieliselle huithapelille se ei koskaan tuottanut tulosta. Eikä myöskään seuraava iskulause: ”Olenko hajamielinen, vai voitko tarkistaa, unohdinko sydämeni taskuusi?”. Äh, olin vain väärinymmärretty.

Minun elämässäni rakkaus hiipi kuin mustiin pukeutunut kutittelija pimeässä, valmiina yllättämään ohikävelevät kainalot. En olisi mitenkään voinut suunnitella sen kohtaamista, tai sitä, miten reagoisin siihen. Rakkautta ei voi moikata kuin vanhaa tuttua, tai ainakaan minä en voi. ”Moi, Raksu, mitäs sä? Ootpa muuttunu sitte viime kerran, mut kiva nähä hei, tuu käymään taas joskus”. Doesn’t sound right. Mutta niin, tuo kohtalokas äkkikutitus tapahtui Kokkolassa kevättalvella 2016. Muistan sen hetken elävänä lämpönä, tuoreena unena, josta en ole halunnut herätä. Aivoni on koristellut muiston pakahduttavalla taustahuminalla ja vaaleanpunaisilla terälehdillä, mutta olkoon niin. Minä nautin siitä.

Rakkaus tekee kipeää, eli Klisee #2

Jos saisin euron jokaista kappaletta kohden missä mainitaan, että ”rakkaus sattuu / tekee kipeää / sokaisee”, olisin luultavasti miljonääri. Ennen tuhahdin tälle ilmiölle, mutta… Odottakaa hetki, koitan luoda mielikuvan: ”Pyh!” ( *pöyhtäisee otsatukkaansa* ) ”Kuinka kliseistä! Eikö ne muuta keksi? Seksi ja rakkaus? En ymmärrä. Miten sellainen, minkä pitäisi tuntua hyvältä, voi sattua?”. Olin supernaiivi, mutta annettakoon se nuorelle Joselle anteeksi. Rakkaus sattuu, koska se tuo tullessaan suuremmat panokset elämän rulettiin. Ennen rakastumista voi pelata kohtalaisen huoletta – jos tulee takkiin, voi jatkaa taivaltaan pienen synkistelyn ja sadattelun jälkeen. Mutta rakkaus ohjaa sinut laittamaan lähes kaiken henkisestä pääomastasi yhdelle numerolle. Ja siitä huolimatta sinä pyöräytät, ihan vapaaehtoisesti, koska ymmärrät asetelmasi ainutlaatuisuuden. On toki pelaajia, jotka pystyvät tähän hulluuteen kahdesti, miksei kolmestikin, mutta yleensä niistäkin pyöräytyksistä vain yhdellä on aidosti merkitystä. Ainakin jos jälkikäteen kysyy.

Eli mitä suurempi panos, sitä kylmäävämpi pelko herää sen kaiken menettämisestä. Entä jos menen lopullisesti rikki ja kyhmyiseksi, kuin äänihuulet joita on vuosikausia viillelty Thom Yorkea apinoivalla falsetolla ilman laulutekniikkaa? Have I fucked it all up?

Miksi siis ylipäätään otamme sen riskin? Miksi niin useat unelmamme käsittelevät tätä sisuskaluja polttavaa, mutta sielua hivelevää tunnetta? En tiedä. Se, että olemme täällä, jakaen ajan historiaa yhdessä… Sen täytyy olla meidän luontainen alkusysäyksemme. Rakkaus.

Mutual weirdness equals love.

”Mä päästin just hiljasen hiihtäjän!”

Tuossa on muuten paras jääkaappi-viisaus ikinä, koska se on täysin totta. Rakkaus on siitä ovela Corgi, että se ei kiinnity pintapuolelle, vaan möyhii itsensä syvemmälle kuin mikään muu ennen sitä. Tuska yrittää sitä minkä rakkaus tekee vaivatta. Se on auttanut minua löytämään erikoisimmat piirteeni ja pitämään niistä. Kun heitän ilmoille hassun-typerän-lapsellisen-mukavitsin, josta olen täysin varma, että sitä ei tajua edes tajuntani Luoja.. Ja toinen nappaa sen ja nauraa ääneen. Ja jatkaa sitten vastaamalla lähes kosmisella älyttömyydellä, joka yhtä terävästi halkoo ymmärryksen käsitettä kuin oma heittoni. Ja hitto soikoon se on hauskinta mitä olen koskaan kuullut. Me olemme tämän huumorin ensimmäiset ja viimeiset naurajat. Jos tässä ei puhuta rakkaudesta, niin en tiedä mistä puhutaan. Älkää herättäkö minua, valkotakkiset tutkijani, minun on nyt hyvä olla.

Tiivistettynä: rakkaus on kuin hiljainen hiihtäjä: sitä ei näe eikä kuule, mutta sen hais… kyllä huomaa. Siis tajuaa, että on sen äärellä, kun se on ympäröinyt sinut.

Hän on minun parempi puoliskoni, eli Klisee #3

Kun kohtasin tyttöystäväni Hennan, meillä synkkasi heti. Puhuimme Stephen Kingistä, Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta ja Game of Thronesista ( kolme hurraata George R.R. Martinille 2000-luvun parhaasta jäänmurtajasta! ). Henna oli hämmentävän kaunis ilmestys, mutta sisimmässään samankaltainen nörtti kuin minä. Olimme alkuun vain kavereita, mutta Hennassa oli heti jotain kummallista vetovoimaa – halusin aina kertoa kaikki siistit stoorit ensimmäisenä hänelle. Heti. En toki kehdannut, koska ujous on lamaannuttava antivoima, mutta halu oli polttava. Huomasin pian ajattelevani ensimmäistä kertaa elämässäni, että tässä on minun toinen puoliskoni. Ajattelimme usein samoja asioita, nauroimme samoille havainnoille, ja hihittelimme kuin teinit. Tiedättekö sen tunteen, kun yhteys toiseen ihmiseen tuntuu menevän järjen ja logiikan tuolle puolen? Siltä se tuntuu Hennan kanssa edelleen.

Elokuussa 2016 Henna oli pahassa auto-onnettomuudessa, ja olin lähellä menettää hänet; menettää tämän käsittämättömän yhteyden suuren, äänettömän verhon taakse. Edeltävänä kesänä oltiin toteutettu meidän yhteinen romanttinen seikkailuelokuvamme, mutta syksy ryvettiin tervaisessa painajaisessa. Henna sai onnettomuudessa keskivaikean aivovaurion, ja aluksi ei tiedetty, selviääkö hänen tietoisuutensa ennalleen, vai jääkö hänestä vain varjo entisestä, häikäisevän eläväisestä itsestään. Toipumisen alkuvaiheilla hän muistutti menninkäisen ja röllin sekoitusta – nenään oli upotettu kaksi tamppoonia antamaan struktuuria sirpaloituneelle luustolle ja sulkemaan verihanat – ja suu oli täynnä viininpunaista mössöä ja jänteitä, tai mitä lie kumilenksuja olivatkaan ( en voinut katsoa pitkään ). Hampaat oli kuitenkin tallella, vaikkakin tämän suuhärpäkkeen takana piilossa. Henna-parka ei muista tästä ajasta mitään, mikä on ehkä siunaus. Kulta, minä voin kantaa nämä ikävät muistot sinun puolestasi.

Niin moni asia elämässämme tapahtuu suhteessa muihin. On vaikeaa ( ellei mahdotonta ) olla onnellinen omassa yksityisessä kuplassaan. Kun läheiset, tai lähiympäristö, voi huonosti, saa olla aika kylmähermoinen kylmä-Kalle Kymenlaaksosta pystyäkseen ylläpitämään hyvää fiilistä. Hennan onnettomuuden myötä, ja Hennan toipumista seuranneena, elämästäni on kadonnut valtavat suorituspaineet. Mitään ei tarvitse suorittaa; tarvitsee vain elää. Elää tavalla, joka tuntuu oikealta, ja elää sitä rohkeasti. Jakaa ne hyvät ja huonot asiat rehellisesti ja avoimesti. Nauttia uran rakentamisesta, mutta unohtaa turhat urapaineet, koska mitä maallisilla saavutuksilla on lopulta väliä? Ja nyt päästään neljänteen, ja tällä kertaa viimeiseen, kliseeseen:

All you need is love.

Sekin on totta. Kiitos, John Lennon. You were right all along.

Normaali

Itsevarmuus ei ole aina itse varmuus

Peili. Oma reflektio. Tiukka, määrätietoinen katse. ”Tänään olen varma itsestäni” kaikuu pääkopassa tekaistun mahtipontisesti. Muka-pontisesti. Toistan mantraa mielessäni muutamia kertoja. Ja koska olen leffa-nörtti, vähintään yksi ”You talkin’ to me?” köykäisellä De Niro -imitaatiolla höystettynä, koska tilanne on vain pakko purkaa vitsiksi.

Minun on ollut läpi elämäni vaikeaa olla sinut peilikuvani kanssa.

Tiedättekö sen tunteen, kun oman kuvan kohtaaminen on enempi kiusallista kuin kivaa? Sen sijaan, että katsoisin itseäni uteliaasti ja armollisesti, vedän homman läskiksi. Jokin hassu ilme. Imitaatio. Silmänisku, kämmen ampuu kuin käsiase koska ”why not”, ja Joey:n ”How you doin’?” raikuu naapuriin asti.

Jos yritän vain olla rennosti, pulssi kohoaa ja iskee ”peura ajovaloissa” ilmiö nopeammin kuin osaan sanoa ”peura ajovaloissa ilmiö”. Fight or flight! Who is that man and why does he look like me?!

 

Sisällä olen James Dean, ulkona Uuno Turhapuro

Minulle itsetunto ja itsevarmuus ovat kaksi eri asiaa. Itsetunto on jossain syvällä, se nuotion hehku lumikinoksien keskellä, kun taasen itsevarmuus liittyy enempi toimintaan, ryhtiin, itsensä kantamiseen. Tuntuu, että iän ja elämänkokemuksen myötä olen saanut sisäisen nuotioni sytytettyä, mutta ulkoinen varmuus hakee edelleen askeliaan. Sanon sen nyt niin suoraan kuin uskallan: en ole muotitietoinen. Pärjäisin varmasti samoilla mustilla farkuilla siihen asti, kunnes a) luonnonkatastrofi huuhtoo pois vaatteemme, tai b) farkuissa on enempi reikää kuin kangasta, kumpi nyt tapahtuukaan ensin. Jonkun ( eli kumppanini ) täytyy sanoa minulle, että ”Jose, nyt housut vaihtoon, kokeiles näitä Chinoja!”. Ja minähän kokeilen. Jos istumis-tuntuma on hyvä ja housut ei hankaa hektisessäkään kävelyssä, olen tyytyväinen. Mieleni silmässä ne eivät kuitenkaan eroa millään tavalla edellisistä, herran vuosina ostetuista mustista farkuista. Ne vain… On. Sulautuu minuun. En tiedä, tai edes osaa välittää, miltä ne näyttävät päälläni.

Ainoat kaksi asiaa, mihin kiinnitän silloin tällöin huomiota, on parta ja tukka. Parrassa riittää projektia loppuelämäksi, mutta tukka pakenee ja harvenee kuin ilkeyttään. ”Luulitko, että olemme sinun ikuisesti?” – kuulen heidän kuiskivan joskus öisin – ”Ehei, dude. Me olemme vain lainassa Suuren Salongin Karva-Kirjastosta, ja laina-aikasi on päättymässä”. Haron haperoituvia hiuksiani kammalla vielä kun se on mahdollista, kuin antaisin niille pitkiä hyvästejä. Luopuminen on rankkaa, vaikka hiukset ovatkin palvelleet minua hyvin. Kiitoksia, pälvini veteraanit, olette ansainneet leponne.

Toinen ulkoista itsevarmuutta häiritsevä tekijä on vyötärön ympärille kertyvät liikakilot. Masuni rakastaa itseään niin paljon, että haluaa selkeästi huomion keskipisteeksi. ”Hei, katsokaa kuinka iso minä olen, ja kuinka helposti työnnyn esiin täältä t-paidan alta!”. Ehkä tilanne ei ole vielä katastrofaalinen, mutta faktat tiskiin: kumpu se on. Jos se vielä suurenee, ja sitähän en taistelematta niele, nimeän sen Repunpääksi kunnianosoituksena J.R.R. Tolkienille, ja koska… Noh. Sitten se näyttäisi repulta, joka roikkuu väärällä puolella.

Minulle ulkoinen varmuus on kuin Graalin malja. Olen kuullut tarinoita, että sellainen on olemassa, mutta sen saavuttamiseksi joudun käymään läpi valtavan, vaarallisen seikkailun. Tai katsomaan Indiana Jones ja Viimeinen Ristiretki -elokuvan sata kertaa putkeen syömättä, koska jostain syystä aivoni uskottelevat, että laihtuminen on se oikotie. Mutta samalla sydän kuiskaa, hiljaisen keskittyneesti, että ”varmuus ei löydy kiloja karsimalla – sinä olet James, Uuno ja Jose samassa paketissa; ownaa se”.

 

Eli toisin sanoen: Ownaa se, mitä olet

Olen ”hidas mutta kankea”, kuten isäni ( toki rakastavasti ) joskus sanoi. Olen hitusen tukeva tavalla, jolla Tom Hardy ei ole. Tukkani häviäisi kauneuskilpailussa George Clooneyn tukalle. Mutta hyvä uutinen on, että… Minä olen minä. Koska voin oikeasti pitää persoonastani, voin ehkä pikkuhiljaa antaa sen myös vaikuttaa siihen, miten näen itseni ulkoisesti. Armon kautta. On hyvä muistaa, että emmehän me arvostele muita samalla viiltävällä pieteetillä, millä arvostelemme itseämme. Hätkähdän aina, kun tyttöystäväni kehuu minua komeaksi. Sen sijaan, että alkaisin väitellä hänen kanssaan siitä, että ”enhän minä nyt mikään Pittin Brädi ole, saatika se Goslingin poeka”, niin koitan vain olla iloinen, että olen hänen silmiinsä miellyttävä pakkaus.

Tässä Ryan Gosling ownaa syömällä viimeinkin muronsa.

Olkaamme siis kuin Gosling, joka syö muronsa.

Normaali

Minustako Tom Hanks of Finland?

Pidettiin ystäväni Selinan kanssa bloginperustus-päivä. Tarkemmin ottaen minun blogini – Selina on jo seasoned pro, mutta minä tarvitsin potkua siihen, että saisin vihdoin aloitettua… No, edes jotain. Luulin, että opettelisin WordPressin käyttöä Selinan opastuksella, mutta päivä alkoikin sillä, että Selkku löi tiskiin kolme niin kovaa kysymystä, että aivot sauhuavat edelleen. Tässä ne ovat:

  1. Määrittele ammatillinen unelmasi.
  2. Mikä on olemassaolosi tarkoitus, eli mitä maailma menettäisi, jos Josea ei olisi ( holy shit! )
  3. Mitä arvostat / mihin uskot? ( Joulupukkia ei kuulemma lasketa )

Noh, ei muuta kuin ulostamaan tätä ajatusvirtaa.

 

Ammatillinen unelmani, eli Hollywood in my heart

Haluan olla arvostettu näyttelijä. Jostain syystä mieleeni tuli käsite ”Suomen Tom Hanks”. Haluan tehdä elokuvia, tv:tä, teatteria ja workshoppeja, kuten tämä mielikuvieni Tomppa Pohjanmaalta. Haluan tehdä kansainvälisen elokuvan. Haluan olla totuudenmukainen, luova tekijä. Haluan olla se tyyppi, jota ihmiset osoittavat ja huudahtavat, että ”hei, toi on se tyyppi!”, mutta kukaan ei ole aivan varma, että mikä tyyppi. Tyyppi vain. Joku, johon on helppo samaistua. Ja jos samaistumis-asteikolla mitattaisiin näyttelijöitä, olisi Tom Hanks undisputed number uno. Haluan siis olla yhtä samaistuttava kuin maailmankaikkeuden ehkä sympaattisin näyttelijä. Että sillä tavalla vaatimattomasti liikenteeseen.

Minä olen hyvä tiimi-pelaaja. Maakuntateatterien ensemble-henkisyys on opettanut sen, että tärkeintä ei ole, että minä loistan. Tärkeintä on, että loistetaan yhdessä, ja välitetään se hurmos yleisölle. Siinä piileekin mielenkiintoinen ristiriita. Haluan olla Tom Hanks, leading man, keskipiste… Olematta kuitenkaan fokuksessa. Tässä kuva siitä, mitä mieltä Tom Hanks olisi kirjoituksestani, jos osaisi lukea Suomea:

 

Mikä on olemassaoloni tarkoitus, eli THIS IS SUM DEEP SHIT!

Olen aika avoin ja rehellinen tyyppi. Uskon, että saan ihmiset hyvälle tuulelle olemuksellani. Uskallan ottaa kontaktia ja hymyillä tuntemattomille, mitä saatetaan joissain piireissä pitää hulluutena. Mutta pieni positiivinen hulluus – se pitää elämän mielekkäänä. Let’s get mental, folks! Tom Hanks would definitely approve.

Se, mikä minun voimavarani on näyttelijänä ja persoonana, on empaattisuus. Eläytyminen. Minua kiinnostaa ihmisyys koko kirjossaan, ja pyrin rooleissani tuomaan esiin henkilön sielunmaiseman, virheineen kaikkineen. Kipeät asiat yhdistävät meitä; kipu lävistää pankkitilin saldon ja sosiaalisen statuksen. Meidän suurin, kollektiivinen kipumme on eksistentiaalinen hämmennys – siihen ei voi ostaa vastausta, eikä julkinen ihailu täytä sen jättämää aukkoa. Vastaus on juuri ulottumattomissa, tuolla nurkan takana, kuun pimeällä puolella. Sen edessä me kaikki olemme tasa-arvoisia, yhtä tärkeitä, tarpeellisia tai tarpeettomia. Koska emme voi löytää vastausta, voimme keskittyä tukemaan toisiamme tässä hämmennyksessä – tälle pohjalle rakennan omaa identiteettiäni; niin ihmisenä kuin taiteilijana.

Ehkäpä se on tarkoitukseni, tämän Tom Hanks -metamorfoosin lisäksi. Levittää maailmaan vähän kiltteyttä ja ymmärrystä.

 

Mitä arvostan ja mihin uskon ( eli lainaus kadonneen Suomi-hitin kertsistä )

Uskon vahvasti tähän: jos kuva on vahvempi kuin tuhat sanaa, aito kontakti on vahvempi kuin tuhat kuvaa. Katse paljastaa ihmisestä paljon, mutta vain kolmiulotteisessa maailmassa. Elekieli kertoo kaiken, mutta kuvassa oleva ihminen on jäädytetty nano-hetkeen ajassa ja avaruudessa. Eli uskon aidon kohtaamisen voimaan. Elämäni kohokohdat on kaikki jaettuja. Tänäänkin tulin niin hyvälle tuulelle, kun Selkun kanssa pohdittiin asioita ja väsättiin tätä sivua meikäläiselle. Se oli alku meidän yhteiselle urakehitys-seikkailulle, jossa mun tavoite siis on olla Tom Hanks of Finland, ja Selkun ( musta tuntuu ) CEO of all things, koska se on vaan niin älykäs ihminen. Tsekatkaa muuten Selinan blogi tuolta: Leijonaa mä metsästän.

Ja arvostuksesta vielä: arvostan rehellisyyttä ja tervettä nöyryyttä tämän sattumanvaraisen elämän edessä. Empatiaa. Sunnuntai-iltapäivien paheeksi muodostunutta ”jääkaappi-viisauksien” lukemista, esim. ”Look in the mirror… That’s your competition!”, tai ”Your only limit is you”.

Nyt haluaisinkin haastaa sinut, arvon lukija ( tai jos olet Tom Hanks, niin wau! Welcome to Finland, buddy! ), vastaamaan näihin kysymyksiin, tai ainakin pohtimaan niitä.

Mitä haluat / Miksi olet / Mitä arvostat?

Vääriä vastauksiahan ei ole. 🙂

Normaali